Mökkihöperyys.

Suomi on Euroopan harvimmin asuttuja maita. Maailmanlaajuisesti Suomen asukastiheys on lähes aavikoiden ja erämaiden luokkaa. Suomen kaupungit eivät maailman mittakaavassa ole muuta kuin pelkkiä taajamia. Kaupungeissa asuminen on täällä väljää. Suomi on metsää, kallioita ja vesistöjä. Muutama ihminen.
Suomalainen rakentaa kotinsa mieluusti rauhalliseen paikkaan, isolle tontille. Suomalaiselle oma talo on onni ja autuus. Naapurin rajalle kasvatetaan pöheikkö. Ihmisten kodeissa on tilaa ja taloista löytyy sauna. Vedet ovat aina suomalaista lähellä, tuhansien järvien maassa. Hongat humisee ja linnut laulaa, olitpa melkein missä hyvänsä.
Tästä rauhasta ja väljyydestä huolimatta suomalaisen pitää hankkia mökki. Se pitää olla veden äärellä ja senkin yhteydessä pitää olla sauna. Sielläkin hongat humisee ja linnut laulaa.

Meillä on paljon tilaa tässä maassa. Kuitenkin pakenemme väljästä asuinympäristöstä vielä ylellisempään yksinäisyyteen. Mitä pakenemme? Tilkutamme höpsöillä kesäasunnoilla kauniita rantojamme ja kaiken päälle osaamme vielä riidellä muiden mökkiläisten kanssa yltäkylläisen runsaasta elintilasta. Kateellisiakin olemme.
Ehkä muutaman vuosikymmenen päästä jokaisella kunnon suomalaisella on kaksi tai kolmekin hyvin varusteltua vapaa-ajan asuntoa hulppean omakotitalon lisäksi. Eihän se käy päinsä, että meillä olisi rakentamattomia ja hyödyntämättömiä rantoja! Hyvin pärjäävän kuuluu saada tehdä rahoillaan mitä haluaa. Meillä on oikeuksia ja loputon kaipuu korpeen tai järvelle.
Mökkeily on uskonto. Mökki on kappeli ja taivaan autuus. Siellä synnit sovittuu ja saa ottaa öylättiä ja hapanta. Voi pyhittyä katselemalla killisilmin järven selkää. ”Suomalaiset ovat hyvin harrasta kansaa, ne kirkonmenot aina aikaan saa…” lauloivat Eput aikoinaan.
Monet kärsivät tästä mökkihöperyydestä. Miksi pitää mennä metsiin rentoutumaan ja kokemaan rauhaa? Sama aurinko ja vesisade löytyy lähempääkin ja naapurikateus, joka sitä kaipaa.
Eikö sen rauhan tyyssijan voisi kyhätä yhtä hyvin sydämeen, pysyvästi ja ympärivuotisesti kaikilla mukavuuksilla, sosiaalisesti?

”Aino Kassisten” kassavirrat.

Astral-television noita paranteli puhelimen kautta vanhemman naisihmisen silmänpaineita ja kaihia sulkemalla omat silmänsä ja huiskimalla käsillä. Sai näin lähetettyä lämpöistä, parantavaa energiaa soittajalle. Muistutti vielä, kuinka ihminen voi parantaa itseään halutessaan. Sitten siinä käytiin tyrääkin läpi ja lopuksi näki jotain riipusta pyörittelemällä milloin soittaja tapaa hyvän ihmisuhteen. Toki noita jätti riittävän paljon asioita auki ja tulkinnan varaan, ettei liikoja lupaisi…
Jokainen turvautukoon mihin apuun haluaa, mutta minua tämä suorastaan tympii. Hyväuskoisuus, pelko ja epätoivo ovat loistavia keinoja rahastaa. Ollaan aika heikoilla jäillä jos kaihia tai tyrää hoidetaan höpöttämällä ja pelkän uskon varassa. Siinä käy ennen pitkää köpelösti.

Uskon kyllä itsekin siihen, että viisas elämänasenne sekä olemalla oma itsensä, rentous, ilo ja terve tunne-elämä ylläpitävät myös fyysistä terveyttä, ihminenhän on kokonaisuus. Joku vaiva voi hyvinkin heijastua siitä, että kokee sisäistä pahaa oloa jatkuvasti. Torjuu vihaa tai pelkoa, pyrkii olemaan vahvempi kuin on. Tunnen ihmisiä, jotka ovat päässeet selkävaivoistaan vain löytämällä mielenrauhaa ja tarkoitusta elämään. Joidenkin ihmisten kaikki pikku vaivat ja säryt ovat helpottaneet kun rittämättömyyden tunne ja kiire ovat väistyneet elämästä. Tämä on loogista ja maalaisjärjellä ymmärrettävissä.
Pikkulapsen pieni pipi helpottaa aikuisen huomiolla ja puhaltamalla kipukohtaan. Läheisyys ja välittäminen parantaa.

Nykyisin näitä ”noitatohtoreita” on pilvin pimein ja heidän keinonsa on auttaa ihmisiä taikomalla ja kertomalla satuja. Systeemi toimii bisnes-periaattein ilmaisine näytteineen ja täkyineen. On kaikenlaisia ihmeellisiä näkymättömiä hahmoja, virtauksia ja energioita. Ihmisenhän saa uskomaan ihan mitä vain jos tilanne on otollinen ja konsepti kunnossa. Mikäpä siinä, jos avun saa ja kokee jotain hyvää löytäneensä tästä ”tuotteesta.” Toimiihan lumelääkkeetkin usein varsin tehokkaasti.
Eräs oikeudessa tuomittu kohusaarnaaja paransi vuosikausia ihmisiä ja hurjimpien tarinoiden mukaan sai melkein kuolleet nousemaan haudoistaan. Ihmiset saapuivat sankoin joukoin kuulemaan häntä ja meno oli suorastaan villiä. Kirkoista oli tullut sirkustelttoja, joissa tapahtui uskomattomia temppuja. Myöhemmin kävi ilmi, että ihmeidentekijä oli syyllistynyt mittavaan rahankeräysrikokseen. Simsalabim, rahat katosivat… sirkustemppu?

Miksei tavallinen elämä ja maalaisjärki enää riitä? Miksemme voisi välittää aidosti toisistamme hakematta kaikesta jotain elämää suurempaa tai ennen kokematonta? Olemmeko jo niin kaukana toisistamme, ettemme osaa enää olla yhdessä ilman jotain ohjelmallista virikkeellisyyttä ja voimautumista? Tarvitsemmeko joka asialle nimen, oikean lähestymistavan ja käsikirjoituksen?
Miksei luonnossa voi olla kokematta jatkuvasti jotain ihmeellistä ja syvää? Miksi enkeleitä pitää olla joka paikassa? Minä en halua niitä, haluan olla välillä yksin, kerrostalon betoniseinien sisällä, joka ei tarkoita hiljaisuuden retriittiä, vaan sisäilmaa, koomaa ja tylsyyttä, huonoa asentoa sohvalla.

Luonnonvaraisten eläinten asialla.

Tiedän, että turvallisuushakuinen ja taloudelliseen kilpailuun orientoitunut ihmislaji kokee monet luonnonvaraiset eläimet uhaksi, esteeksi. Niitä pitää metsästää.
Suomessa hirvikolarit ovat kurjia, samoin se, kun ahma tappaa poron tai susi vie rakkaan koiran pihamaalta. On myös ikävää, että ihmiset joutuvat pelkäämään liian lähelle asutusta eksynyttä karhua. Ei ole kivaa lähettää pientä ekaluokkalaista koulutielle, mikäli alueella on nähty liikkuvan petoja. Kalastajan ansiot ovat tiukassa ja saaliita verottaa lukuisa hyljekanta, joka tekee lohifileestä kelvotonta ennen kuin sitä ehditään edes ylös saada.
Ymmärrän kyllä, että vituttaa.
Muualla maailmassa on samoja ongelmia, vielä suuremmassa mittakaavassa.
Minulla on paha tapa ajatella asioita laajasti ja kokonaisvaltaisesti. Ongelmani on kuikuilla myös kolikon toiselle puolelle ja miettiä syviä syitä. En kykene nielemään valmiita selityksiä ja näkemyksiä, joissa vain toinen osapuoli saa olla äänessä.
Ihmisen ja villin luonnon välillä vallitsee tilanne, jossa ihminen on ”viisaudessaan” ottanut oikeudekseen kertoa, mikä luonnolle on hyväksi ja kuinka luonnonvaroja tulee käyttää ja miten luontoa pitää säädellä.
Mutta kuinka on käynyt? Puolet villeistä eläinlajeista on kuollut sukupuuttoon muutaman kymmenen vuoden aikana. Sademetsät hupenevat vauhdilla ja vesistöt osin pilattu lopullisesti. Ihminen on sekoittanut ekosysteemit roudaamalla huomaamattaan vieraslajeja niille kuulumattomille alueille ja saanut tahtomattaan aikaan ekokatastrofeja. Joskus tätä on tehty jopa tarkoituksella tiettyjen itsekkäiden tarpeiden ajamana.
Luonto ei voi sanallisesti ilmaista näkemystään. Sen mielipidettä emme voi kysyä konkreettisesti. Me kuitenkin voimme kaikkialla nähdä kuinka se tuskissaan huokaillen pyrkii selviytymään ja sopeutumaan ihmisen tuomiin nopeisiin ja valtaviin muutoksiin. Meillähän on citykettua,-kania,- ja kengurua nykyään. Monet linnut ovat urbanisoituneet.
Luonto siis yrittää sopeutua, niin kuin se on tehnyt jo miljoonia vuosia, maapallon olosuhteiden ollessa hitaassa muutoksessa kaiken aikaa. Ihmisen tuoma muutos on ollut vain niin nopea, ettei luonnolla ole mitään saumaa pysyä mukana.
Ihminen on loistava keksimään siunattuja oikeutuksia toimilleen, jotka ovat aina mukavuuteen, omaan turvallisuuteen tai talouteen liittyviä asioita. Ihmisyhteiskunnan on oltava sujuva.
Alussa kirjoitin kuinka Suomessakin säädellään peto,- sekä hirvikantoja metsästämällä. Motiivina on ihmisten ja kotieläinten turvallisuus, ravinnoksi emme niitä tarvitse. Samoin meillä taistellaan etanoita, pistiäisiä ja vahinkoa aiheuttavia lintuja vastaan. En ole tätä sotaa vastaan, sillä ymmärrän kyllä, ettemme voi kehitystä enää kääntää ja elämme itse rakentamamme mielipuolisuuden keskellä.
Paha sanoa, mutta kukaan ei säätele globaalia, täysin mieletöntä väestöräjähdystä metsästämällä systemaattisesti ihmisiä, vaikka kanta on paisunut superylisuureksi.
Olemme ylentäneet itsemme luomakunnan kruunuksi, eikä sitä sovi kyseenalaistaa. Miksi ei? Tämähän ei ole demokraattista luontoa kohtaan, vaikka olemme osa sitä? Onkohan tämä päässyt unohtumaan…?
Luonnon kantojen on aika väistyä yhden suuruudenhullun lajin tieltä. Näin tulemme kuristamaan itsemmekin… meillä kun on tämä viisaus ja järki.
Ihminen on ollut maapallolla vain hyvin lyhyen ajan ja tuossa ajassa ”viisastellut” luonnon sekä itsensä kuilun partaalle. Se on häpeällistä!
Omaa napaamme kaivellessa emme ole oivaltaneet, että on olemassa luonnonvalinnat, joihin kaikessa epämukavuudessaankin olisi parasta alistua. Meillä kun ei ole minkäänlaisia keinoja toimia pitkässä juoksussa luontoa fiksummin. Luonnossa on vaaroja, jotka vain tulee hyväksyä, mutta luonto on myös rikas antamaan jos annamme sille mahdollisuuden. Ei, emme anna!
En ole kettutyttö, en viherpiipertäjä enkä luomuilija, en. Sen sijaan olen osasyyllinen ympäristömme tuhoon, eli yksi rikollisista. Haluan olla katuvana ihmisenä ihmisen puolella ja siksi toivon, että ihmiskunta nöyrtyisi ja myöntäisi rikoksensa selittelemättä. Meidän tulee katua ja kärsiä ankara rangaistuksemme ja lopulta aloittaa alusta, mikäli mahdollista? Paatuneinkin rosvo voi sovittaa tekonsa. Tarina voi olla opettavainen ja sillä voi olla onnellinen loppu.

 

Rajattoman vapauden vankina.

Vain taivas rajana. Rajattomat mahdollisuudet. Voit tehdä mitä haluat. Ei esteitä, jne. Näitä lauseita ja hokemia on nykymaailma täynnä. Ihmiset hakevat jonkinlaista täydellistä vapautta, tai vapauden tunnetta, hypeä. Saan mitä haluan, nousen sfääreihin, löydän minuuteni, näen kaikessa hyvää. Enkelit ovat ympärilläni.

Ihmisen ei ole tarkoitus olla täysin vapaa ja rajaton, sellainen ei ole hyväksi. Jokaisella yksilöllä on rajoituksensa, pitää olla. Väärin ymmärretty vapaus on vain vankilanseiniä riemunkirjavin värein. Vapaus on illuusio, joka myy tänä päivänä: irtaudu arjesta, irtaudu ruumiista, irtaudu menneestä, vapaudu elämäsi ongelmista, vapaudu peloista, vapaudu synkistä ajatuksista ja huolista. Joutavaa irtonaista höttöä. Tuollainen ajattelu unohtaa tyystin ihmiselämän perusajatuksen. Ihmiselämään näet kuuluu surut, heikkoudet ja surkeudet siinä missä valo ja vahvuuskin. Ihmiselämässä sukkaan tulee reikä, sormeen haava ja vitutus valtaa välillä mielen. Niin sen kuuluu olla. Tunnemme toisinaan olevamme pieniä ja avuttomia.

Jokaisella ihmisellä on rajallisuutensa ja terve vapaus sisältää aina vastuun tekemisistään. Emme voi leijua, emme lentää. Mutta, voimme kokea ihmisen kokoista vapautta laitumella, mikäli ymmärrämme, että aidat ovat hyväksi meille. Elämä voi olla hypeä, johon sisältyy myös terve häpeä.

Oodi kerrostalokyylälle.

Valvonta pellaa, on ilimapiiri raskas.
Pitäis osata olla, siivoahan paskas!
Elämähän paranee jos oot niinku kuollut.
Persettä penkkiin, joku senki kai on nuollut.

Älä sinä naura, älä sinä itke,
pihamaalta viimeinenkin rikkaruoho kitke.
Kun naamoja on kaksi ja silimät selekään saatu.
Ommaa elämätä eipä oo ja itsetunto kaatu.

Verhon kulumaki heiluu, vaan ei se ole tuuli.
Joku siellä kuikistellen kaikenlaista luuli.
Raporttia, narinaa, se hapannaaman eloa,
olemuskin lähentellee lahonnutta keloa.

Kun oma elo tylsää, eikä hauskaa ossaa pittää,
silloinhan se sontaläjä sielussakin ittää.
Oman naaman lisäksi jo happanee myös maito.
Kahen naaman taktiikkaa, ei tartte olla aito.